Kirjottamisesta + Kissan silmillä katsottuna // About writing (+ story only in Finnish)

Kirjottelen joskus, mut en kovinkaan aktiivisesti. En oikein osaa luoda omia hahmoja mistä kirjotella. Tykkäsin kyllä jo ala-asteella ainekirjotuksista, ja ne oli yks koulupäivien kohokohta aina ku kirjoteltiin. Sillon pystyin valmiiks annetusta otsikosta kirjottelemaan vaikka mitä, mut tarvittaessa myös ilman valmista otsikkoa. Siispä tääkii kirjotelma on aika vanha jo, kirjotin sen vuonna 2005 (olin 8-luokalla) koulussa äikänkirjassa olleen kuvan pohjalta. Ja se on tosi lyhyt, pikkunen kirjotelma vaan. Hahmoina toimii eläimet, koska en oikein koskaan osannu kirjotella ihmisistä.
En oo muuttanu tarinasta mitään, se on tasan sellanen ku sillon ku sen kirjotin (paitsi kirjotusvirheet korjaan), ja sellasena se saa myös pysyä. Mut muistakaa toki et tää on 14-vuotiaan käsialaa ;)

///

Sometimes I write, but not too often. I really don't know how to create my own character who to write about. I still loved to write when I was younger and it was one of my fave things at schooldays when we got to write own stories. Then I could write almost anything right after we were given few random, set-up headers, but also without ready headers. This one I did write when I was 14yrs old. But sorry 'cause this is not in English at all. I can try to translate it one day, but it's not that easy when this really is an OLD story and it depends about everything if it can work in English anyway.

***********************************

Kissan silmillä katsottuna

Istun rappusilla, liikenteessä on vähän ihmisiä, onhan yö... Nyt ajoi ohi joku pyörällä, hurjasteli... Mutta minä vain istun...

Täällä pikkukaupungissa riittää kaikennäköistä touhua, vaikka on pieni... Ja minä olen pieni pienessä, olen yksin. Toisaalta, me olemme itsenäisiä. Mutta minulle kyllä kelpaisi edes yksi kaveri, haluan turvallisuuden tunnetta. Onhan täällä turvallista, mutta olen ihan yksin...

Oi! Tuolla on hiiri! Olikin jo nälkä! Minä hiivin, tassuista ei kuulu ääntäkään, nyt! Nyt pitää vaania, ettei yöpala jää saamatta! Ja hyökkäys!       

“Iiiik! Älä tapa minua! Kiltti!” hiiri piipittää... En tapa sitä. Juuri tämän takia olen surkea kissa, en halua vahingoittaa ketään. Haluan olla kunnon kissa, tai sitten vain, istua ja kuihtua nälkään...

Tarvitseeko joku minua täällä? Tarvitsenko minä täällä jotain? Tai mitään? Äh, liikaa kysymyksiä, ei ainuttakaan vastausta... Miksi?

“Halooo!” kuuluu jostain takaani, en tunne ääntä, enhän tunne täältä ketään sen jälkeen kun rakas ystäväni, jäi kovaäänisen, liikkuvan, peltipurkin alle, hän oli erikoinen kissa... Sen jälkeen masennuin, ja...

“Huhuu! Onko täällä joku sinun korvien takana?!” kuuluu... taas.

“Anteeksi, olin ajatuksissa”, sanon, mutta en katso puhujaa...

“Juu, ei se mitään”, se sanoo, en vastaa.

“Olet kovin hiljainen... Näytät surulliselta. Onko jokin hullusti?” se jatkaa.

“Ei yhtään mikään”, valehtelen.

Se oli hiljaa. Ei vieläkään mitään, oli kamala hiljaisuus. Tuossa on joku, ja minä en sille voi puhua mistään, en tunne sitä... Mutta se vain on... Olen yksin, tuossa on kerrankin joku luonani ja minä vain olen yksin... Miksi?! Ei, minun pitäisi päästä ystäväni luo, ei täällä ole mitään, olen yksin, olen orpo, olen pieni pienessä...

“..tänne”, palaan ajatuksista maan pinnalle.

“Täh?” sanon sille, ja... katson sitä... Se on, kettu, pieni, nuoren näköinen, kettu...

“Itket... Sisälläsi itket... Kaksijalkaisten mukaan meillä ei ole tunteita, mutta silmistäsi näkee, että surullisen kuoresi alle kätkeytyy paljon yksinäisyyteen, surullisuuteen, ahdistuneisuuteen, tuskaan ja nälkään paljon iloa, mikä on vaikea nostaa pinnalle raskaan tunnetaakan alta. Emme voi kyynelehtiä, mutta näen, että sisälläsi itket”, se filosofisoi ja katson sitä ihmeissään.

“Miten..?” saan sönkötettyä, olen niin ymmälläni...

“Olen kettu”, se sanoo kettumaisen viekkaasti, ja vinkkaa silmää...

Äiti varoitti meitä aikanaan ketuista, mutta tämä tuntuu aika kiltiltä yksilöltä, tai sitten se vain lepertelee ja hautoo juoniaan arvoituksellisissa aivoissaan, mutta ihan sama, tulen sitten vaikka syödyksi, kunhan pääsen ystäväni luokse...

Tässä istun, edelleen, mihinkäs minä tästä? En mihinkään... Olen yksin, ja joku kumman kettu lukee minua kuin avointa kirjaa, vaikka hyvä että olen sille edes paria lausetta sanonut, ja tuntenutkin vasta varmaan sen aikaa, kun kuu liikkuu käkkärämännyn puolelta toiselle... Kuulemma näki silmistä... Olenko minä näin huono kissa? Minulla ei ole edes silmiä, mitkä pitäisivät sisällään kaikki muistot piilossa toisilta.. Tottahan se on, jopa liikaa tuskaa ja surua... mutta myös iloa... En ole ollut iloinen sen jälkeen mitä silloin kauan, monta kaksijalkaisten vuotta sitten tapahtui, en edes hymyillyt...

“Mitä sinä täällä”, huomaan sanovani omaksi ihmetyksekseni tuolle... tuolle... ketulle... Milloin tämä loppuu? Miten pitkään vielä? Herään tuijotuksen tunteeseen... Kettu katsoo minua...

“Halusin vain varmistaa, että kuulet mitä olen vastaamassa kysymykseesi”, kettu ilmoittaa...

“Anteeksi”, sanon hiljaa...

“Älä sinä siinä mitään anteeksi pyytele...” se sanoo ja hymyilee, “Okei... En tullut tänne, jouduin... Joku kehittyvä uros-kaksijalkainen otti minut kiinni metsässä. Se laittoi kaulaani narun. Se kuljetti minut mukanaan isoon, pelottavaan, kovaääniseen, rautaiseen hökötykseen, mikä liikkuu paikasta toiseen tikapuiden näköisillä rautahommilla. Se laittoi minut tavaroiden sekaan ja itse kävi nukkumaan. Pääsin irti. Jonkin veden kohdalla hyppäsin veteen korkealta, varmaan monen puun korkeudelta. Loiskahdin veteen kovalla voimalla. Menetin tajun vähäksi aikaa. Sitten heräsin. Olin hiekalla. Lähdin kävelemään kohti metsää, mikä sitten johdatti minut tänne. Olen metsäkettu, joten en ymmärrä mitään mitä täällä on. Sitten näin surullisen kiiluvat silmäsi täällä ylhäällä. Tulin vain kysymään, missä olisi ruokaa... ja tässä olen!” se lopettaa... Sillä sentään oli mukava retki tänne, tai siis... Se ei varmaan ole kokenut mitä minä olen. Miksi se minuun juuri kiinnitti huomion? Minuun?! Olen vain pieni - ja surkea - pienessä... Pieni... ja surkea... pienessä... surkea... pieni... Pyörryttää! Vatsaa koskee! Kurkussa tuntuu! Eii! ‘Yörk! Yörk!’, yökin, oksennan karvapallon... Olen pieni ja surkea kissa pienessä ja surkeaasa maailmassani! Meinaan pyörtyäkin pienen ja surkean karvapallon takia! En halua olla täällä enää!

Älä menetä toivoa, pieni ystäväni. Sinua tarvitaan vielä, rakas ystäväni...

 

“Mitä!?”, rääkäisen ja herään... Se oli vain unta, kettu sanoo jotain, en kuule mitä, en halua kuulla... Nuo sanat: Rakas ystäväni, ne kaikuvat korvissani yhä uudelleen ja uudelleen... Ne olivat niin todelliset, kuin ystäväni olisi ne juuri kuiskannut korvaani... Mahdotonta, hän on... poissa... ollut jo kauan... Se peltipurkki vei kerralla hänen kaikki yhdeksän elämää... Siitä asti olen inhonnut kaikkia ja kaikkea, kun hän nukahti tassujeni viereen... eikä enää herännyt... ikinä... Onneksi emme voi kyynelehtiä, siinä olisi heti syntynyt yksi uusi vesialue... Miksi juuri Hän? Miksen minäkin? Miksi sen piti tapahtua? En tiedä... Nyt olen yksin, pieni pienessä... Hän niin monta kertaa on minut pelastanut, Hän joutui peltipurkin alle enkä minä voinut kuin... olla...En voinut tehdä mitään... Petin Hänet... Miksi?! Hän olisi pelastanut minut siitä... Miksi olin näin surkea ja mitätön ystävä? En ollut mitään! Miksi? Silloin olimme kaksi pientä pienessä, suuressa maailmassa... Nyt olen yksin... Kettu tuhisee jo, taidan jatkaa ainaista ajatteluani aamulla... Menen nurkkaan ja nukahdan, nukahdan kun sydäntäni ympäröi valtava tuska, on ympäröinyt jo kauan..

Ystävä hyvä, älä menetä toivoa... Minulla on sinua yhtä ikävä... Täällä on yksinäistä ilman sinua... Täällä ei tunne mitään, mutta minä tunnen yksinäisyyttä... ilman sinua... Usko minua, sinulla on vielä paljon edessä, ja lupaan että olosi helpottuu kun vain annat sen helpottua, rakas ystäväni...

 

Herään, aurinko paistaa...

“Mitä?! Oletko se sinä, ystäväni??!”, räpäytän silmiäni nopeasti, ei mitään... Voisin vannoa, että näin ystäväni istumassa, tavalliseen tapaansa aamuisin, vieressäni ja sanovan heti “Huomenia”, kun avaan silmäni, ja voisin vannoa kuulleeni saman, pirteän Huomenia... Mutta ei, se oli vain harha, olen tulossa hulluksi... Mutta kuulin myös yöllä ystäväni puhuvan, ja rakas ystäväni -sanat kaikuvat korvissani yhä... uudelleen...

Nousen ylös, kettu ei ole siinä missä eilen... Ei se haittaa, se oli vain joku kettu, joka nyt on tuolla jossain...

Oloni ei ole niin masentava nyt, johtuu varmaan auringosta... Tällaista kaunista ilmaa ei ole näkynyt sen jälkeen, kun ystäväni lähti... Miksi juuri nyt?

Venyttelen ja haukottelen... Olen oikeastaan pirteä, tunnen... iloa! Mutta miksi?

Lähden kadulle... Astun lätäkköön ja katson sitä... Ystäväni, Hän katsoo sieltä syvälle silmiini ja hymyilee, kuulen sanat: Sinä pärjäät ystäväni...

Tuijotan veteen edelleen, näen vain itseni, sydämeni itkee ilosta, mutta minä olen sekaisin, en tiedä pitäisikö levittää korviin asti hymy, niin että näyttäisin joltain apinalta ja pakahtua ilosta, vai masentua ja vajota maailman pienimpään ja synkimpään koloon itkemään...

Veteen ilmestyy tutut kasvot, ne sanovat, niin iloisen tutulla ja pirteällä, kuin ystäväni, äänellä: “Huomenia”, nostan katseeni vedestä ja katson kettua, hymyilen, pitkään aikaan, moneen moneen kaksijalkaisten vuoteen; ja vastaan: “Huomenia”, olen näkevinään ketussa hieman samaa näköä kuin ystävässäni... Olen aina siellä kanssasi, vaikket minua suoraan näkisikään, kuulen korvissani, se ei ollut kettu, nyt ymmärrän, Hän on täällä...

Taas on kaksi pientä pienessä, suuressa maailmassa...

***********************************

Sellanen tarina oli se. Nyt ku sen lukee ni miusta tuntuu et oon tiedostamattani purkanu omaa yksinäistä oloani tuohon, koska olin 7lk. puolesta välistä 9lk. syksyyn kokonaan yksinään. Kaverit oli vaan nettikavereita, mut se ei kuitenkaa riittäny ja olin ihan kauheen yksinäinen ja kateellinen ihmisille joilla oli joku kaveri. Masentuneisuutta ei tietääkseni kuitenkaa ollu vielä tuollon, mut se yksinäisyyden tunne on aika hyvin kiteytetty tähän.